Mitä ihminen on ilman muistia tai muistoja? Mikä on kokemuksen arvo jos sitä ei muista, tai muistot siitä ovat vääristyneet?
Nämä kysymykset minussa herätti George Orwellin 1984. Lopussa päähenkilö on vain kuori, jonka sisällä ei ole enää mitään hänen entisestä olemuksestaan. Aivopesun ja kidutuksen jälkeen jäljellä on perustarpeiden tyydyttämiseen pyrkivä säälittävä raunio, joka on pettänyt kaiken sen mikä muodosti hänet persoonana, yksilönä, ihmisenä... Hän on kääntynyt vihollisensa täysivaltaiseksi tukijaksi.
Eivätkö tällöin kaikki hänen aikaisemmat kokemuksensa ole yhdentekeviä? Henkilö itse ei tiedosta tai muista tai arvosta niitä enää. On helppo ajatella, että jolle kulle niille on arvoa. Mutta kenelle, universumilleko? Minun on pakko myöntää, että järkeni tai yleinen looginen päättelykykyni ei anna olettaa universumin välittävän mistään tai ylipäänsä olevan mikään tiedostava tai tunteva entiteetti. Ajatus toki tuntuu houkuttelevalta ja jotenkin romanttiselta. Haluaisin toki uskoa, että kokemuksillani, tunteillani ja muistoillani olisi merkitystä myös oman fenomenaalisen tajuntani ulkopuolella. Mutta jos kadottaisin muistoni jostain kokemuksesta, enhän tietäisi enää millainen kyseinen kokemus oli enkä siten enää edes kykenisi antamaan mitään arvoa sille.
Olen lukenut myös Michael S. Gazzanigan teosta Eettiset Aivot (Terra Cogita, 2006), jossa käsitellään muun muassa hyvin ajankohtaista ja herkkää aihetta, Alzheimerin tautia, ja siihen liittyviä eettisiä ongelmia. Täysin neurobiologiselta kannalta harkiten pitkälle edennyttä Alzheimerin tautia sairastava täysin dementoitunut ihminen ei ole enää oikeastaan ihminen, jos ihmisyydelle asetetaan tiettyjä kognitiivisia - erityisesti metakognitiivisia - vaatimuksia. Kaikki muistot ovat hävinneet potilaan mielestä; hän ei ole enää se rakastettu isoisä tai aviomies muuten kuin läheistensä muistoissa. Läheiset voivat kuitenkin jatkaa itsensä harhaanjohtamista uskotellen toisilleen, että he näkevät aina välillä jonkin pilkahduksen rakkaasta ihmisestä elävän kuoren sisällä. Surullista. Eettisiä ongelmia tällaiset neurobiologiset faktat aiheuttavat nimenomaan sen suhteen, tulisiko periaatteessa ihmisyytensä kadottaneita potilaita enää hoitaa ja mikä näiden potilaiden asema lain mukaan on. Yhteiskunnassamme on vielä pitkä matka siihen, että tällaisissa tilanteissa päätöksiä tehtäisiin tieteellisen tiedon perusteella eikä puhtaasti henkilökohtaisia emotionaalisia tai uskonnollisia arvoja silmälläpitäen. Onko se hyvä vai huono, sitä en osaa sanoa.
Sinänsä ihmisyys ei ehkä kuitenkaan häviä pelkästään pitkäkestoisen, deklaratiivisen muistin vauroiduttua tai kadottua. Esimerkiksi kuuluisa tapaus H.M. menetti lähes täysin kyvyn muistaa itselleen ennen epilepsialeikkausta tapahtuneita asioita sekä myöskin kyvyn siirtää uusia muistoja lyhytkestoisesta muistista pitkäkestoiseen. Periaatteessa hän siis ei tietoisesti enää kyennyt oppimaan mitään. Kuitenkin jonkinlainen toimintatapamuisti tai vaistomainen muisti hänelle jäi jäljelle, sillä H.M. suosi tiettyjä ihmisiä toisten ylitse miellyttävyyden ja näiltä ihmisiltä saamiensa hyötyjen perusteella.
